Korvaushoidossa...

Mä oon nyt rampannut korvaushoitoklinikalla puoltoista kuukautta. Eka olin niin korvaushoitoa vastaan koska tiesin kuinka sidottuna silloin on lääkkeeseen ja lääkeen hakuun. Ekat 3 kuukautta joudut käymään päivittäin hakemaan pillerin, sitten saat yhden lomapäivän/viikko (joka siis tarkoittaa että saat sen päivän lääkkeen kotiin mukaan eikä tarvitse käydä klinikalta hakemassa) ja siitä eteenpäin lomapäiviä tulee yksi lisää kuukausittain. Mutta sillä ehdolla, ettei oheiskäyttöä ole.

Loppupeleissä tää oli kuin olikin oikea ratkaisu. Mitä väliä sillä on et joudut joka päivästä uhraamaan tunnin lääkkeen hakuun, kun normaalisti kaman perässä juoksemiseen kuluu koko päivä. Nyt ei tarvi jaagailla, soitella, pummia/hoitaa rahaa, mielistellä turhia ihmisiä tai murehtia mistä saa seuraavan päivän kamat. Tunnen vaan huonoa omaatuntoa et pääsen näin "helpolla". Mä ihan oikeesti yritin päästä kokonaan eroon mutta ei kai mulla sitten motivaatio riittäny...tai en mä tiedä mistä se johtui, mut seinään lopettaminen oli pudotus kovaa ja korkealta. Nyt oon askeleen lähempänä "normaalia" elämää (vaikka ei se nyt kovin normaalia oo elää sidottuna pilleriin ja klinikkaan mistä saat pillerin, mut kuten sanoin, parempi näin). Tää on vaan yks porras matkalla lopettamiseen, välitasanne ettei pudotus oo liian pitkä.

Mulla alko kuntouttava työkin, kahtena päivänä viikossa käyn eräällä toimintapajalla missä tehään alihankintahommia. Esimerkiksi pussitamme ruuveja tai kokoamme hanoja. Joo tiedän, huipulla tuulee ja 9 euron päiväpalkka aivan päätä huimaa. Mutta yritänpä silti.

Tässä kaikki tällä kertaa, päivittelen välillä kun muistan että miten menee. Kuulin että frendi on käymässä täällä ja käyn moikkaamassa ennenkuin ehtii taas jatkaa matkaansa.

Jatketaan harjotuksia!

Ps. Jos joku ei tiedä mitä korvaushoito tarkoittaa, lue täältä:

http://negativenurse.blogspot.fi/2012/12/hoitajan-nakokulma-korvaushoito.html

Tämä tosin on hoitajan kirjoittama ja "mielipidemuodossa" (en keksinyt äkkiseltään muuta sanaa), mutta ajaa asiansa ja kertoo mikä on meininki meillä khoitolaisilla!

Korvaushoidon alotus @Järvenpään sosiaalisairaala

Ei helvetti mä oon hukas itteni kans. Ei mitään hajua kuka mä oon tai kuka mun pitäis olla... Korvaushoito alotettiin tääl katkolla about kuukausi sitte. Olin 3 viikkoa ilman Samia, 2 viikkoa katkolla ja yhden kuntouttavalla. Sitten se taas ilmesty mun elämään, horjuttamaan mun mielenterveyttä. Jos mä pyydän, et anna mun olla rauhas, kuinka vaikee ihmisen on tajuta että se 2 minuuttia ei riitä?! Tai tunti, ihan sama, mut hetken päästä se aina tulee ja sanoo et häh, sähän oot saanu olla rauhas jo. Tuo ihminen vie ilman mun ympäriltä, ahdistaa mut nurkkaan. Eilen mä kysyin siltä, että kumpaa sä rakastat enemmän, itsees vai mua. Vastaus oli että itseäni. Ja mä olisin joskus ollut valmis kuolemaan tuon ihmisen takia! Oon liian kiltti ja sitä se osaa käyttää hyväksi.

Tekis mieli huutaa, hakata päätä seinään ja itkeä. Mut pakko vaan esittää vahvaa.

Oonko selvin päin sekasi vai sekasi selvinpäin?

Luin just viimesen kirjotuksen. Voi hellanlettas kun on toinen niin tärkeä, onko enää... Miks mä annan mua kohdeltavan miten vaan? Onko mulla omanarvontuntoa? Se taitaa olla täysin vieras käsite. En ymmärrä tätä vihaa ja surua joka kietoo mut ympärilleen. Johtuuko se vain kamasta? Johtuuko se toisesta ihmisestä vai johtuuko se pelkästään musta? Mistä tää raivo ja suunnaton viha, tuska ja ahdistus tulee ja miksei se mene? Ikinä.

Odotan et se korvaushoito alkais. Järki tekee hyviä päätöksiä, se on päättänyt ottaa pillerit kielen alle kuten pitää, myös lomalääkket, järki on päättänyt lopettaa douppaamisen, muun kaman, kokonaan. (Paitsi pilven polttoa. Siitä tuskin luovun koskaan mutta himmaan sitä. Enkä yleensäkään polta paljon, about 2-4x kuukaudessa.) Tunne, mielihalut suunnittelee ihan toista enkä tiedä miten pystyisin hallita niitä! 

En pysty enää luottamaan kehenkään. Eräs rakas ystäväni puhui kerran äidistään jolla on mielenterveysongelmia, masennusta ja muuta. Tämä äiti syö lääkkeitä, välillä överi määriä. Ystäväni (joka käy itse psykiatrilla keskustelemassa ongelmistaan) ihmetteli miksei äiti puhu terapeutille, miksi ihmeessä ei, kun hän kerran pääsee mielenterveystoimiston asiakkaaksi? Miksei hän puhu pahasta olostaan, ystäväni kysyi, koska se helpottaa oloa?

En voinut sanoa sanaakaan, koska mäkään en pysty. Enää en puhu kellekään. Käyn a-klinikalla eräällä terapeutilla (tai mikä nyt onkaan, mut ihan hyvä tyyppi) mutta en pysty puhumaan! En osaa sanoa ääneen et mussa on jotain vikaa! Itse tiedän sen, mut en halua näyttää muille kuinka heikko oon.

Ei auta kui jatkaa. Välillä mietin et riistäis vaan hengen itseltään, mut en mä uskalla. Ehkä se on loppupeleis hyvä asia. Jos mä joskus tästä selviän ja saan tehtyä jotain hyvää, se riittä mulle. Jos mä joskus saan jonkun välttämään samanlaisen elämän mikä mulla nyt on, se on hyvä syy elää.

Karu totuus

Ainakin voin sanoa et oon yrittänyt... Järvenpäästä lähtö sit viime kuun 20. päivä, ehtihän siel viettää puoltoista viikkoa. Nyt alkaa viimekseks vaihtoehdoks jäädä korvaushoito, tuntu että toi lopettaminen seinään oli liian kova pudotus, korkeelta ja kovaa. Eka tsemppasin itteeni ja olin varma että pystyn tähän, ja vittu ku tunnen itteni nyt luuseriks. En käsitä miten en pysty lopettamaan vaikka mä haluan! Taas tuntuu että olis valmis lähteen katkolle mut tiedän just miten siinä käy... ekan viikon jälkeen oon ihan kypsänä, ja vaikka kestäisinki vierotuksen, vaikkapa 4 viikkoa, kaikki alkais taas alusta kun pääsis siviiliin.

Mut ne muutamat viikot selvänä...muistin taas kuka mä oikeasti olen! Nyt mulla on paska olo siitä että kadotan taas itteni ja unohdan minkälaisen potentiaalin menetän itessäni. Jossain mun tajuntani perällä säilyy kuva siitä kuka mä joskus olin ja kuka mä voisin olla nyt. Ehkä lopettamisessa on sekin vaikeus kun pitää löytää itsensä uudestaan ja huomaa kuinka kauan onkin eläny sumussa, kun olis voinu elää sellasta elämää mistä joskus ennen kaikkea tätä paskaa on haaveillut. Pitää vähän niinku lähtee rakentaan omaa identiteettiään alusta. Muistaa kyllä kuka on, mutta persoonansa rakentaminen pitää alkaa taas pikku hiljaa melkein alusta asti. Ja sitten se menneisyyskin seuraa, se pitäis kääntää vahvuudeksi ja menneisyydeksi. Koko elämän keskipiste pitäis jättää kokonaan taaksensa. 

Kolmen viikon narkkaamisen aikana oon taas muuttunut joksikin ihan toiseksi. Muille pystyn esittämään samaa vanhaa minää, mutta ajatukset tuo totuuden. Sekin ahdistaa. Oon oikeasti hyvä ihminen, parempi ihminen ja haluan olla se ihminen! Tuo perkeleen aine pitää mua ottessaan, siitä on tosi vaikee päästää irti. Halua mulla kyllä on, mutta se pelkästään ei näytä riittävän!

Korvaushoitoa ollaan nyt miehen kans suunniteltu. Oon siinä kerran jo ollu ja tiedän minkälainen rumba se on, mutta jos haluan elämääni oikeille raiteille, se vaikuttaa tällä hetkellä ainoalta vaihtoehdolta. Yrittämistä mä en lopeta, en koskaan! Tää on mun elämäni suurin taistelu ja haluan voittaa sen!

Kurjaa on myös se että näkee rakkaansa muuttuvan. Pelkään että pikku hiljaa kaikki alkaa taas musertua ja hajota. Rakastan tuota ihmistä niin paljon, niin vitun käsittämättömän paljon! Haluan meidän viel toteuttavan unelmia ja haaveita, mutta se ei onnistu tällä elämän tyylillä, ei nyt. Uskon että me ollaan "ne oikeat" toisillemme, enkä halua huumeiden pilaavan tätä. Jos oon onnistunu löytämään kaikkien maailman ihmisten joukosta elämäni rakkauden, en halua menettää sitä.  

Jos Sami joskus luet tätä, haluan sun tietävän että rakastan sua eniten maailmassa. Oot mulle tärkein enkä halua menettää sua koskaan!

Hitto

Ei hitto tää on välillä kurjaa. Meilt otettiin keskiviikkona seulat, koko perhanan laitokselta ja samantien jos ne kattoo Lyricat niin tulee uloskirjaus. Mun mielestä on aika pieni paha huijata itteensä muutamalla Lyricalla. Miten mä muka ikinä pääsen eroon KAIKESTA? Haluanko mä edes? 

Tää on ihan hullun hommaa, ainut mitä pystyn ajattelee on se kun pääsen himaan ja saan vetää vedot. Melkein jopa toivon että lentäis pihalle niin pääsis taas vetämään. Ajattelen asian taas niin että yhtenä päivänä joo, ei tää homma lähe hanskasta mutta aina sillä on tapana lähtee!

Oonko mä ihan tosi loppuelämäni narkkari? Kuolenko mä nuorena ja kitkuissa? Oonko mä valmis lopettaa? En tiiä miten käsittelisin näit asioita, oon jo alkanu harkita korvaushoitoa ihan tosissani kun tuntuu ettei tästä lopettamisesta tuu yhtään mitään. En tajua miten vetoja voi kaivata näin paljon. Sillä tää paska olo lähtis mutta kun ei voi vetää!

Kirjotuksetkin alkaa toistaan toisiaan. ajatuksistaan kun kirjottaa ja mikäs se ainut ajatus onkaan... Helvetti kun ero voi ottaa koville, myisin vaikka oman mummoni vedoista. Oon aiheuttanu niin paljon paskaa kaikille jotka musta välittää mutta en taida välittää edes siitä.

Yritän handlata tän päivän niin sitten on ainakin taas yks selvä päivä takana. Sitte pitäis jatkaa samaa rataa täs laitokses vielä 3 viikkoa, se nyt vielä menee mutta miten käy kun pääsen himaan, siviiliin? Sittenhä vasta testataan pärjääkö vai ei...

@Järvenpään sosiaalisairaala

Vaik mä kuinka psyykkaan itteeni pärjäämään niin ei helvetti tää ottaa lujille. Odotan vaan et 4 viikkoa kuluis nopeesti et pääsen taas vetämään. Mä haluan retkahtaa! Mä haluan vittu paremman olon, henkisesti ja fyysisesti. Tää on rankempaa ku osasinkaa ajatella. Varmaan moni pitää mua vitun luuserina ja ihmettelee miks mä kaipaan nitkun elämäntapaa, mut on helpompi elää pää sekasin, vastoinkäymisetkin on pelkkiä paskoja juttuja, nyt vastoinkäymisetkin on elämää suurempia... Kaikki asiat jotka viiden vuoden aikana on tapahtunut, kaatuu päälle nyt. Oon juossu pakoon niin pitkään että on aika rankkaa kääntyä takasi ja kohdata ongelmat. Ja mulla on niitä ongelmia enemmän ku tajusinkaan. Kaikki kaatuu päälle!

Ei pitäis alottaa sellasta jota ei pysty saattaa loppuun.

Mä pystyn tähän.

Mä pystyn tähän.

Mä pystyn tähän.

Mä pystyn tähän.

Mä pystyn tähän.

Mä pystyn tähän.

Yhteensä tänä vuonna 5 viikkoo laitokses, jes.

Hemmetti entisestä elämästä on vaikee päästä eroon. Se seuraa, se kiusaa, se houkuttelee. Yritän ajatella että kun mä tän hoidon handlaan niin ehkä kaikki on sitten eri lailla, ehkä mä oon sit valmis elämään normaalia elämää. Aion laittaa hakupaprut toiseen kaupunkiin ja lähtee opiskeleen journalismia. Haluan vielä saada jotain hyvää aikaseks, tehdä jotain mutta välillä tuntuu et kaikki on tuhoon tuomittua, pystynkö mä koskaan olemaan hyödyllinen ja muuttaamaan niitä asioita missä näen niin paljon epäkohtia? Mä vihaan tätä kapitalistista yhteiskuntaa, mä haluan muuttaa maailmaa! Yksin en siihen pysty ja tuntuu ettei muita ihmisiä kiinnosta vaikka kaikki tasaverot sun muut paskat vaikuttaa niiden elämään helvetin paljon! Miksei ihmiset, varsinkin me jotka yhteiskunta on "hylännyt" toimi ja tee jotain, yritä muuttaa asioita. Ehkä mä pystyn kirjoittamaan siitä ja ihmiset herää. On tää Suomi loistava maa, demokratia toimii niin että saadaan päättää ketkä päättää meidän puolesta. HERÄTKÄÄ KANSALAISET!

Nyt joku ehkä lukee tätä ajattelee et taas yks nitku joka on narkannut aivonsa, tää Suomihan on hyvinvointivaltio. Mä en vain ole sitä mieltä, toimeentulotuilla ja Kelan masseilla pidetään yllä sellaista kuvaa että ihmisistä pidetään huolta mutta yritäpä saada apua päihde- tai mielenterveysongelmiin. Kyllä sitä apua saa, mutta hetken päästä jätetään tyhjän päälle, katkolta kotiin ja sitten ei auta kun pärjätä omillaan. Mun mielestä sekin kertoo paljon kun se äijä puukotti 17-vuotiaan tytön kuoliaaksi, sen takia että pääsee hoitoon. Ja tämähän on hyvinvointivaltio...

Ei auta ku kestää se minkä on ite aiheuttanut. Lähen jatkaa elämä hyvinvointivaltiossa.

Jumissa

Mä oon niin jumissa täs elämässä. Huomenna videoneuvottelu Järvenpäähän, tulee jotain tolkkua tähänkin. Ei voi ikinä tietää mitä ne on mun pään menoks suunnitellu. Alkaa mennä usko päihdepalveluihin kun joka paikassa eri säännöt, eri paikoissa luvataan eri asioita. Loppujen lopuks tuntuu et mulle sanotaan mitä mun tiedetään haluavan kuulla ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mä en jaksa tätä elämää enää, enkä mä pääse tästä elämästä irtikään. Kyllä tää meininki katkolla menee muttakui mä tuun ikinä pärjäämään siviilissä? Mä oon nisti ja tarvin mun fiksit. Katkolla on duunis mua nuorempaa porukkaa, ne on päässyt elämässä pidemmälle kuin mä ehkä koskaan tuun pääsemään. Mun olotilat muuttuu voittajafiiliksestä kurjuuteen ja itsesääliin. Miten mä sain itteni tähän jamaan etten mä osaa enää elää normaalia elämää? Ainakaan mä en tue kapitalistista yhteiskuntaa ku elän sossun rahalla ja tuhlaan nekin massit päihteisiin enkä kauppaan.

Mitä vittua mä edes täällä teen? Oon ajatellut nällisti asian niin että voin välillä kokeilla selvää elämää pari vuotta, jos parin vuoden päästä tunnen et tää ei oo mua varten niin ainahan voin aloittaa alusta. Otetaanpa nyt tällanen parin vuoden narkki-vapaa loma.

Ps.Miks joka vitun hoitopaikassa hoetaan et retkahdukset kuuluu asiaan, mä odotan jo nyt innolla et pääsen retkahtaa, sehän kuuluu asiaan...?

Katkolla...kolmatta kertaa tänä vuonna

No tääl taas. Pääsin kirjastossa käymään hoitajan kans, ei mun anneta lähtee yksin pihalle ku mokailin viimeks. Olin silloin vuoden vaihtees sen 5 päivää, sen jälkeen tulin 4 viikon hoitojaksolle mutta lähin kolmen viikon jälkeen. Ajattelin taas pärjääväni, vaikka tiesin etten pärjää, ja kului viikko subu seurana. Nyt oon taas ollut täällä viikon ja tasan viikon päästä lähtö Järvenpäähän kuntoutukseen. Mies lähti sinne viikko sitten vierotukseen.

Kyllä täs alkaa pahimmat olot olla ohi, mutta silti elämäntyylin muuttaminen tuntuu niin perkeleen vaikeelta! Pitäis oppia käsittelemään negatiivisia tunteita eikä peittää niitä päihteillä. Tiedän ajatusmaailmani olevan väärä (tosin, kuka päättää minkälainen ajatusmaailma on oikea??!!) mutta ikinä musta ei kokonaan streittiä tule.

Ei kai auta ku jatkaa, kyllä tämä tästä. Jokaiselle samassa tilanteessa olevalle: Pärjätkää, tsempatkaa, pidetään toisistamme huolta.

Onneks pohjalta ei pääse kui ylös

Ei helvetti minkälaista tää elämä välillä on. Menin katkolle lauantaina, 28. päivä joulukuuta. Lähdin katkolta (itsestäni riippumattomista syistä) 3. tammikuuta torstaina, putkan kautta kotiin. Olin mä nyt kuitenkin katkaisussa silti hmm, 5 päivää ja kokonaan ilman bubrea viikon. Saatanan lyhyt aika, joka tuntui ikuisuudelta. Sitte sunnuntaina resahdettiin, sellanen perus "Ollaan me nyt jo viikko kärvistelty niin hyvin kärvistelty vedetään yhtenä päivänä"-retkahdus. Mulla olis hyvä mahis päästä katkolle takas ja haluaisin mennä. Mun mies vaan ei oikeen tykkää ajatuksesta ja lähtisin ja se jäis yksin kun se ei katkolle toistaiseksi pääse ääliömäisen käytöksensä takia. Mua vituttaa niin sika lujaa että munki hoito kusi sen takia ettei herra osannut edes kerran elämässään käyttäytyä kuin normaalit. Kaikista eniten vituttaa että sen mielestä sen käytös oli lähinnä vain vähän huvittavaa eikä se näytä välittävän mitään siitä että kerrankin meillä olis ollut mahdollisuus saada elämä kondikseen ja nyt kaikki taas alkaa mennä samaa vanhaa rataa.

Nyt oon monta päivää dallaillu tätä elämän tietä tutkalla. Bubrea, rauhottavia ja pilveä. Ei helvetti kun pitää viettää selvä päivä, se päivä nimittäin tulee eteen ihan pian. En jaksa sitä oloa. Haluaisin niin kovasti vain lopettaa, mutta tuntuu ettei mulla oo voimia siihen tääl siviilissä. Ennen kuin menin katkolle, tunsin enemmän olevan pakko lopettaa, kuin et haluisin lopettaa. Siellä mä kuitenkin tajusin ihan oikeasti haluavani lopettaa, oman itseni takia. Yritän huomenna soittaa a-klinikalle ja selvittää vielä sen katkaisuhoidon jatkamisen, kuinka pian pääsisin ja "varata" paikan. Kun katkolle ei nykypäivänä enää voi vain kävellä tarpeen vaatiessa, asiat pitää sopia a-klinikan kautta ja kaikki on helvetinmoista byrokratiaa välillä. Sana ei kulje virastojen välillä, toisaalla sanotaan toista ja toisaalla taas ihan jotain toista. Päihdehuollossa asiat on huonolla tolalla, mutta nyt en siis moiti tai syytä henkilökuntaa. Heillä ei ole tarpeeksi resursseja, koska yksinkertaisesti ei oo rahaa. Haaveissa oli joskus että pyrkisin eduskuntaan ja yrittäisin muuttaa tollasia asioita...mutta se on taas noita mun kaukausia ja lähes mahdottomia urahaaveira. Sami (siis tuo mun miesystäväni) käskee aina mun olla realistisempi. Eikö unelmia kannata olla? Toivon että vielä joskus voin toteuttaa niitä. 

Tällä hetkellä tuntuu, että mulla olis mahdollisuus alkaa elää normaalia elämää, mä kyllä nousen täältä. Mulla on valinnan paikka ja aion tehdä tällä kertaa oikean valinnan, vaikka se olis ehkä itsekäs. Tällä hetkellä mulle on tärkeintä se, että toteutan joskus vielä ne asiat, mistä aina on voinut vain haaveilla.

"Huumeiden käytöstä irtautuminen ei ole pelkästään huumeista , vaan usein kokonaisesta sosiaalisesta maailmasta ja identiteetistä irtautumista."