Ainakin voin sanoa et oon yrittänyt... Järvenpäästä lähtö sit viime kuun 20. päivä, ehtihän siel viettää puoltoista viikkoa. Nyt alkaa viimekseks vaihtoehdoks jäädä korvaushoito, tuntu että toi lopettaminen seinään oli liian kova pudotus, korkeelta ja kovaa. Eka tsemppasin itteeni ja olin varma että pystyn tähän, ja vittu ku tunnen itteni nyt luuseriks. En käsitä miten en pysty lopettamaan vaikka mä haluan! Taas tuntuu että olis valmis lähteen katkolle mut tiedän just miten siinä käy... ekan viikon jälkeen oon ihan kypsänä, ja vaikka kestäisinki vierotuksen, vaikkapa 4 viikkoa, kaikki alkais taas alusta kun pääsis siviiliin.
Mut ne muutamat viikot selvänä...muistin taas kuka mä oikeasti olen! Nyt mulla on paska olo siitä että kadotan taas itteni ja unohdan minkälaisen potentiaalin menetän itessäni. Jossain mun tajuntani perällä säilyy kuva siitä kuka mä joskus olin ja kuka mä voisin olla nyt. Ehkä lopettamisessa on sekin vaikeus kun pitää löytää itsensä uudestaan ja huomaa kuinka kauan onkin eläny sumussa, kun olis voinu elää sellasta elämää mistä joskus ennen kaikkea tätä paskaa on haaveillut. Pitää vähän niinku lähtee rakentaan omaa identiteettiään alusta. Muistaa kyllä kuka on, mutta persoonansa rakentaminen pitää alkaa taas pikku hiljaa melkein alusta asti. Ja sitten se menneisyyskin seuraa, se pitäis kääntää vahvuudeksi ja menneisyydeksi. Koko elämän keskipiste pitäis jättää kokonaan taaksensa.
Kolmen viikon narkkaamisen aikana oon taas muuttunut joksikin ihan toiseksi. Muille pystyn esittämään samaa vanhaa minää, mutta ajatukset tuo totuuden. Sekin ahdistaa. Oon oikeasti hyvä ihminen, parempi ihminen ja haluan olla se ihminen! Tuo perkeleen aine pitää mua ottessaan, siitä on tosi vaikee päästää irti. Halua mulla kyllä on, mutta se pelkästään ei näytä riittävän!
Korvaushoitoa ollaan nyt miehen kans suunniteltu. Oon siinä kerran jo ollu ja tiedän minkälainen rumba se on, mutta jos haluan elämääni oikeille raiteille, se vaikuttaa tällä hetkellä ainoalta vaihtoehdolta. Yrittämistä mä en lopeta, en koskaan! Tää on mun elämäni suurin taistelu ja haluan voittaa sen!
Kurjaa on myös se että näkee rakkaansa muuttuvan. Pelkään että pikku hiljaa kaikki alkaa taas musertua ja hajota. Rakastan tuota ihmistä niin paljon, niin vitun käsittämättömän paljon! Haluan meidän viel toteuttavan unelmia ja haaveita, mutta se ei onnistu tällä elämän tyylillä, ei nyt. Uskon että me ollaan "ne oikeat" toisillemme, enkä halua huumeiden pilaavan tätä. Jos oon onnistunu löytämään kaikkien maailman ihmisten joukosta elämäni rakkauden, en halua menettää sitä.
Jos Sami joskus luet tätä, haluan sun tietävän että rakastan sua eniten maailmassa. Oot mulle tärkein enkä halua menettää sua koskaan!
