Kuukauden hermolomalle katkolle

Huomenna mut viedään laitokseen. Tai siis ei viedä, meen ihan omasta halusta. Kai... Oon ihan sekasin mun ajatusteni ja elämäni kanssa. Kirjoittelen vain viimeisen illan mietteitä ennen katkolle lähtöä. Kuulostaa pieneltä, mutta mulle se on aikamoinen etappi jos asiat menee kuin suunnitelmissa on. Oikeastaan alotan koko elämän alusta. On vain tällä hetkellä paljon selvittämättömiä asioita läheisen henkilön kanssa, enkä tiedä mihin kaikki lopuksi johtaa. Joskus vain menneitä ei voi unohtaa eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Nyt yritän vain ottaa päivän kerrallaan ja selvittää asiat kun olen saanut itseni kuntoon ja tän päihdeongelman kuriin. Ehkä sitten mulla on voimia puida muitakin juttuja. Tietyissä asioissa ei voi tehdä kompromisseja, tämä on mun elämäni! Välillä on niin raskasta, että pelkkä herääminen vie kaikki voimat. Mut imetään kuiviin.

Toiseksi oon tajunnut että mua pelottaa. Kaikki alkaa alusta, opiskelen ammatin itselleni, alan käymään töissä kuin muutkin ihmiset, olen normaali. En ole elänyt tavallista elämää vuosiin, en koko aikuisikäni aikana, miten selviän siitä? Miten pystyn olemaan retkahtamatta kun pahoja asioita tapahtuu? Tämä ei ole vain narkkaamisen lopettamista, tämä on täydellinen elämänmuutos.

Yritän olla positiivinen, mutta se on helvetin vaikeaa kun olotila on täys nolla. Mun itsetunto on tuhottu, mun sielua on retuutettu. Saakohan mua enää korjattua? On vaan välillä sellanen olo, että mulla on päässä jotain vikaa. Mä taidan olla hullu. Oon miettinyt sitäkin jos menis katkolta suoraan jonnekin psykiatriselle osastolle. Tai siis sen jälkeen kun tullaan kuntoutuksesta toiselta paikkakunnalta, yritetään jos päästäis Järvenpään sosiaalisairaalaan oltuamme viikko tän kämäsen kylän kämäsellä katkolla. Siellä Järvenpäässä on erikoistuttu huumeriippuvuuteen, kun taas täällä katko on enemmän deekujen juttu. Saisin siellä vähän etäisyyttä asioihin ja tähän kaupunkiin. Kattoo nyt jos tässä alkais laitoksia kiertelemään, parantaiskohan se mut?

Tänään ollaan "juhlittu" viimeistä iltaa, mennyt paljon enemmän kun normaalisti subua, bentsoja ja ollaan polteltu vähän blossia. Mutta vaikka mä vetäisin pääni kuinka sekaisin, mua ahdistaa silti. Koska mulla on sekasin ollessakin näin ankee fiilis, minkälaista se on selvänä? Kaikki asiat kaatuu päälle, ajatukset ja tunteet muutenkin ihan sekasin.

Se selviää huomenna kun uusi elämäni alkaa. Hyvä minä, tsemppiä!

Mä lopetan...heti huomenna, ja tällä kertaa OIKEASTI!

Turhaa jauhamista

Voi vittu voi olla tylsää olla köyhä, ei oo maitoa ja maitojauhekin loppuu. Mutta täytyy olla vähän ylpeä itsestään, kaks päivää tramaleilla. Yritetään pitää tällasiä välipäiviä. Osin se johtuu siitäkin että douppia ei ole, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Pitäis jatkaa näin 28. päivään asti, kunnes mennään katkolle. Se on nyt sovittu, mä alotan normaalin elämän! Mulla on kuntouttava työpaikka tiedossa puhtaiden seulojen jälkeen, ja ens syksyllä haluan lähteä opiskelemaan toiseen kaupunkiin jotain sellaista mitä haluan. Ehkä journalismia? Alan vihdoinkin toteuttamaan unelmiani! Se on asia joka saa jatkamaan, toivo erilaisesta tulevaisuudesta.
Miks aina löytyy tekosyitä vetää? Haluan vain olla normaali, mutta se on perkeleen vaikeaa. Oikeastaan koko aikuisikäni olen elänyt tällaista elämää, johonkin koukussa. Nyt pitäis laittaa koko elämä uusiksi, opetella olemaan normaali. Ajattelette ehkä että se on helppoa, mutta ei ole. Subusta kärsin ensin kuukauden fyysiset viekkarit, ja henkiset siinä sivussa, ja ne kestää. Viimeksi lopettaessani iski karmea identiteettikriisi, kuka mä olen? En ole enää se kamaa vetävä narkkari, mä olen tavallinen ihminen. Päässä pyöri kysymykset, mitä teen, mitä haluan, kuka mä oikeasti olen? Kama turruttaa tunteita, vaikkea sitä huomaa kuin vasta lopettaessa. Silloin kaikki tapahtunut paha iskee tajuntaan ja asiat pystyy ymmärtämään kunnolla. Fyysiset reflat kyllä pystyn kärsimään, mutta niihin henkisiin mä tarvin apua. Ja kuten aikaisemmin olen jo kertonut, mä en saa apua mistään. En A-klinikalta, mielenterveystoimistosta, mielisairaalasta, en edes mistään. On todella raskasta taistella omien tunteidensa ja mietteidensä kanssa, jos ketään ei ole auttamassa. Hah hah kun mä kuulostan säälittävältä kun luin tuon kirjoittamani tekstin. Mä vain kirjotan mitä mieleen tulee. Johtuu ehkä siitäkin että ollaan pössytelty vähän tänään.
Mulla on ollut jostain syystä koko päivän ikävä Pekua, mun kuollutta ystävää. Kun muutin takasi tähän kaupunkiin, Peku jäi toiseen, eikä nähty enää niin usein. Me oltiin parhaita ystäviä joskus, se hengas mun luona tosi paljon, oikeestaan asu mun luona. Se oli niin vatkuli jätkä, mä rakastin ja rakastan tietty vieläkin sitä koko sydämestäni, ystävänä. Pieni mutta pippurinen. 
Antaa olla tällä kertaa muistelmat, mä meen röökille ja jatkan tv:n jäkittämistä. Odotan että kello olis huomenna 11 niin saa itsensä kondikseen. Enää 30 tuntia.

Elämä on peli joka täytyy voittaa

Alan olla niin helkkarin kyllästynyt tähän elämään. Tottakai mä taas retkahdin, heti sillä sekunnilla kun douppia oli taas saatavilla. Ja vähänkin järkeä käyttävä huumeriippuvainen vetää vain sen verran että pysyy kondiksessa, munlaiset typerät nitkut kiskoo kaiken mitä käsiinsä saa ja kärsii sitte taas refloista ja marmattaa ettei säästäny vetoja aamuksi...

Kuulin taas tänään kuinka joku olis vasikoinu joitakin henkilöitä, kehenkään ei voi luottaa, ikinä ei tiedä onko oikeasti puhuttu vai onko kertomus pelkkä juoru. Ja sen tiedän, jos vasaroi, käy huonosti. En halua uskoa tästä ihmisestä tällaista, mutta kuten sanoin, loppupeleissä kehenkään ei voi luottaa. Se on yksi asia, joka tekee narkin elämästä raskasta. Eläminen jatkuvassa epäluulossa.
En voi luottaa edes itseeni, helvetti soikoon, saati sitten miesystävääni! Tuntuu että meidän suhde vetelee viimeisiään, kama on meidät erottanut. Niin paljon valheita sen takia, suhde on taitanut aina jäädä kakkossijalle. Siltikin sinnittelen tässä, ei mulla ole tarpeeksi voimia lopettaakaan sitä. En pysty antamaan hakkaamista ja valehtelua anteeksi. Mua vituttaa niin helvetisti se kun mua pidetään tyhmänä, niinku mä en tajuais mitä mun selän takana puuhataan. Mä seurustelen, elän avoliitossa, ja silti olen yksin. Miten muka pystyy sanomaan ihmiselle asioita, jos joutuu pelkäämään selkään saamista? Silloin ne kaikki asiat jää sisälle kytemään, enkä tiedä miten niistä pääsisin eroon. Mutta jatkan tätä, toivon joka päivä, että jokin muuttuisi. Kurjinta on, ettei pelkkä rakkaus riitä. Vaikka rakkautta olisi kuinka paljon, jatkuva kahlitseminen kahlitsee myös rakkauden. En enää tiedä mitä edes tunnen. Roikun kuin löysässä hirressä.

Jos jotain hyvää tästä päivästä löytyy, vihdoin katko on suunnitelmissa, ihan konkreettisesti. Suunnitelmana on hakea tramaleita ens kuun alussa muutamia lätkiä per naama pahimpiin refloihin, ja joulun jälkeen olis katkolle meno. Eli sitten loppuu kaikki opioidit, tramalit myös. Usein katkoreissut on tyssännyt siihen kun siellä on epämääräinen sääntö ettei pariskunnat pääse samaan aikaan sisälle. Se on täysin järjetöntä, usein ollaan sumplittu katkolle menoa, mutta eihän se nyt onnistu toisen jäädessä kotiin, ja kun toinen tulee pois, toinen kirjoittautuu sisään. Tai onnistuu, tiedän tiedän, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan? Nämä on näitä yhteiskunnan epäkohtia ja byrokratiaa jota ei ole mietitty ehkä loppuun asti. Nyt tuli tieto, että pariskunnalla voisi olla mahku päästä yhtä aikaa. Pistän toivoni siihen. Ensi kuun 3. päivä asiasta pitäisi sopia tarkemmin.

Pelkään kaman lopettamista. Haluan lopettaa, mutta elämä on tarpeeksi vaikeaa mömmöissä, miten sitä kestää selvin päin? Lähes koko aikuisikäni olen vetänyt douppia ja yhtäkkiä pitäisi alkaa elämään normaalia elämää, pitäisi päättää mitä haluan tehdä ja toteuttaa toiveitaan. Niin kauan kuin muistan, olen unelmoinut, käyttänyt (teko)syynä "sitten kun olen kuivilla"-mantraa, entäs kun olen kuivilla ja unelmia pitäisi alkaa toteuttamaan? Entä jos musta ei ole siihen, entä jos joudun vain pettymään kerta toisensa jälkeen? Kai elämässä on pakko ottaa riskejä. Kuten elämäntyylistäni huomaa, olen aina juossut ongelmia pakoon ja yrittänyt livistää siitä mistä aita on matalin, ja se johti aikamoiseen umpikujaan. Pakoon olen päässyt, tähän asti, mutta juoksukilpa on vienyt ja vie vieläkin voimia ihan järjettömän paljon. Nyt täytyy pysähtyä ja kohdata totuus. Ainut mikä saa jaksamaan, on muistutus siitä että tästä selvitessäni tästä olen entistä vahvempi. Mulle elämä on peli, joka täytyy voittaa. Elämän kova koulu on jokaisen käytävä, toiset pärjää paremmin, toiset huonommin ja nyt katsotaan kumpaan kategoriaan minä kuulun.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä?

Koska mun pää on ihan helvetin jumissa, mä päätin aloittaa kirjoittamaan blogia, taas kerran. Haluan kirjoittaa itselleni muistiin tämän matkan, kuluvat päivät ja lopettamisen kurjuuden, jotta ensi kerralla muistaisin olla aloittamatta uudestaan. Olen riippuvainen subutexistä. Teen heti selväksi, että me narkkarit olemme tyhmiä. Sorry jos nyt loukkaan jonkun harrastusta ja elämäntapaa, mutta ihan tosi me ollaan helvetin tyhmiä.
Kerrotaan menneisyys lyhyesti: Kokeilin huumeita. Vedin silloin tällöin jotain, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta silti suhteellisen harvoin. Poikaystäväni kuoli ollessani 19-vuotias, jättäytyi junan alle. (Pakko tähän väliin lisätä, että aina mä mietin miten ilmaisen tuon asian. Hän tappoi itsensä, mutta tuntuu jotenkin kamalan julmalta sanoa niin, vaikka se on totta. Kaunistelen siis asiaa sanomalla "jättäytyi junan alle", ennen käytin muotoa "jäi junan alle" koska se kuulosti vielä mukavammalta (voiko tuo asia kuulostaa millään levelillä mukavalta, ps. tsekatkaa, sulkumerkkejä sulkumerkkien sisällä, voiko näin edes tehdä?) mutta siitä heräsi usein kysymys että jäikö se vahingossa vai...? No, ihan vitun sama, se tappoi itsensä kävelemällä junaa päin ja mulle niin rakkaasta ihmisestä tuli vain veriläiskä lumisilla raiteilla). Hän oli 27-vuotias, kiskonut kamaa ja ehtinyt lopettaa, olla vuoden kuivilla ennen kuin tapasimme. Kuitenkin, kuoleman jälkeen etsin pakoreittiä ja tutustuin uusien ystävieni kautta subutexiin vielä paremmin kuin ennen. Kuten jo sanoin, aiemmin deittailin subutexia harvoin, pidin vain joskus hauskaa ja jätin huolettomana seuraavana aamuna, pyrin olemaan harrastamatta pitkäaikaisia suhteita tällaisen aineen kanssa johon saattaisi jopa rakastua, mutta nyt liikuin sellaisten ihmisten seurassa jotka olivat naimisissa opiaattien kanssa. Löysin pakokeinon. Pakokeinon joka johdatti helvettiin. Kaikista kamalinta oli silloin, kun pää oli selvä ja asiat iski tajuntaan voimakkaana, muistuttaen olemassaolostoon, huutaen että täällä me ollaan, vieläkin olemassa, ei me kadota minnekkään! Näin minäkin jaoin elämäni subutexin kanssa, kun kerran pystyin turruttamaan tunteitani, miksi en niin tekisi, koska millään ei tuntunut enää olevan mitään väliä. Kaikki jatkui, jossain vaiheessa huuruinen elämäni päätyi korvaushoitoon, ja olin mennyt kihloihin kuolleen rakastettuni parhaan ystävän kanssa. Laastarisuhde, josta emme kumpikaan osanneet irroittautua. Me molemmat rakastimme ja kaipasimme samaa ihmistä, joten ehkä oli luonnollista jakaa tuo elämänvaihe toistemme kanssa ja tukea toisiamme, mutta muuta meillä ei ollutkaan, paitsi tietysti toinen rakkautemme kohde, arvaatte varmaan mikä. Kuitekin, korvaushoito ei ollut lopettaminen, mutta se oli alku. Pystyin elämään suhteellisen normaalia elämää, vaikkakin olin sidottu vieläkin tähän samaan aineeseen. Erosimme kihlattuni kanssa keväällä 2011, hän löysi toisen naisen kestettyään kiukutteluani ja apisteluani kolme vuotta. Mut jätettiin tekstarilla. Kolmen vuoden suhteen jälkeen. Hahhah, kyllä oli miehellä munaa! Silloin päätin muuttaa takaisin kaupunkiin jossa asuin lapsuuteni ja nuoruuteni, yläasteen jälkeen muutin toisaalle opiskelemaan ja sille tielle jäin, kuudeksi ja puoleksi vuodeksi. Nyt päätin palata takaisin, aloittaa kaiken alusta, tutustua uudelleen ystäviini ja alkaa pelin puhtaalta pöydältä. Vihdoinkin musta on tähän!
Ja tulkoon valkeus, niin alkoivat vieroitusoireet. Ne sain kärsiä vanhempieni luona ja en olisi ikinä pärjännyt ilman heidän apuaan. Kolme ensimmäistä viikkoa oli täyttä helvettiä, sen jälkeen helvetti muuttui vähän siedettävämmäksi, mutta huomasin etten pääse koskaan säryistä eroon. Mutta hurraa, olin lopettanut subun vetämisen! Hurraa, olin aloittanut viinan kiskomisen! Näin jatkui puolisen vuotta, kunnes törmäsin ihmisiin, joita vedän kuin magneetti puoleeni. Onkohan meissä narkkareissa jotain, joka johdattaa meidät toistemme luo? Kuten mehiläinen löytää kukan, nisti löytää diilerin tai jonkun muun ihmisen, joka pystyy hoitamaan douppia. Tämä tapahtui syksyllä 2011. Olin ollut kuivilla 6 kuukautta. Aivan, imperfektissä, OLIN. 
Nyt eletään vuoden 2012 loppua ja suunnitelmissani on taas subun lopettaminen, about vuoden käytön jälkeen. Nyt ilman 2 päivää, tosin en oikeastaan laske sitä ilman olemiseksi, koska tramaleita (opioidipohjaisia kipulääkkeitä, auttaa pahimpiin refloihin) on tullut syötyä pitääkseen pahimman olon loitolla. En enää tiedä mitä tekisin elämälläni, olen 24-vuotias enkä saanut mitään aikaiseksi. Toivon pystyväni joskus vielä kääntämään tämän kokemuksen voimavarakseni, vahvuudeksi. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, tällä kertaa kirjoitan tuskan ja tunteet muistiin, jotta ensi kerralla muistan olla aloittamatta, ja voin olla kärsimättä tämän saman helvetin taas kertaalleen.

Tästä se alkaa. Tänään aloitan asennoitumalla siihen että lopetan. Häh? Joo joo, tiedän, siirrän välttämätöntä vain tulevaisuuteen, mutta eikö ole hyvä aloittaa edes jostain? Ja tiedättekös, loppupeleissä asenne ratkaisee!

Ps. Se etten ole vetänyt mitään pariin päivään, ei ole vain mun omaa ansiotani. Lähinnä se johtuu siitä et tää kaupunki on tällä hetkellä aavikko, eli ei oo edes mitään vedettävää.