Voi vittu voi olla tylsää olla köyhä, ei oo maitoa ja maitojauhekin loppuu. Mutta täytyy olla vähän ylpeä itsestään, kaks päivää tramaleilla. Yritetään pitää tällasiä välipäiviä. Osin se johtuu siitäkin että douppia ei ole, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Pitäis jatkaa näin 28. päivään asti, kunnes mennään katkolle. Se on nyt sovittu, mä alotan normaalin elämän! Mulla on kuntouttava työpaikka tiedossa puhtaiden seulojen jälkeen, ja ens syksyllä haluan lähteä opiskelemaan toiseen kaupunkiin jotain sellaista mitä haluan. Ehkä journalismia? Alan vihdoinkin toteuttamaan unelmiani! Se on asia joka saa jatkamaan, toivo erilaisesta tulevaisuudesta.
Miks aina löytyy tekosyitä vetää? Haluan vain olla normaali, mutta se on perkeleen vaikeaa. Oikeastaan koko aikuisikäni olen elänyt tällaista elämää, johonkin koukussa. Nyt pitäis laittaa koko elämä uusiksi, opetella olemaan normaali. Ajattelette ehkä että se on helppoa, mutta ei ole. Subusta kärsin ensin kuukauden fyysiset viekkarit, ja henkiset siinä sivussa, ja ne kestää. Viimeksi lopettaessani iski karmea identiteettikriisi, kuka mä olen? En ole enää se kamaa vetävä narkkari, mä olen tavallinen ihminen. Päässä pyöri kysymykset, mitä teen, mitä haluan, kuka mä oikeasti olen? Kama turruttaa tunteita, vaikkea sitä huomaa kuin vasta lopettaessa. Silloin kaikki tapahtunut paha iskee tajuntaan ja asiat pystyy ymmärtämään kunnolla. Fyysiset reflat kyllä pystyn kärsimään, mutta niihin henkisiin mä tarvin apua. Ja kuten aikaisemmin olen jo kertonut, mä en saa apua mistään. En A-klinikalta, mielenterveystoimistosta, mielisairaalasta, en edes mistään. On todella raskasta taistella omien tunteidensa ja mietteidensä kanssa, jos ketään ei ole auttamassa. Hah hah kun mä kuulostan säälittävältä kun luin tuon kirjoittamani tekstin. Mä vain kirjotan mitä mieleen tulee. Johtuu ehkä siitäkin että ollaan pössytelty vähän tänään.
Mulla on ollut jostain syystä koko päivän ikävä Pekua, mun kuollutta ystävää. Kun muutin takasi tähän kaupunkiin, Peku jäi toiseen, eikä nähty enää niin usein. Me oltiin parhaita ystäviä joskus, se hengas mun luona tosi paljon, oikeestaan asu mun luona. Se oli niin vatkuli jätkä, mä rakastin ja rakastan tietty vieläkin sitä koko sydämestäni, ystävänä. Pieni mutta pippurinen.
Antaa olla tällä kertaa muistelmat, mä meen röökille ja jatkan tv:n jäkittämistä. Odotan että kello olis huomenna 11 niin saa itsensä kondikseen. Enää 30 tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti