Pitkästä aikaa moi!

Puoltoista vuotta aikaa edellisestä tekstistä! Jotenkin tuon korvaushoidon myötä jäi kirjoittaminen, en mä kokenut eläväni enää nistin elämää josta tää blogi kertoo. Pitkästä aikaa kirjauduin tänne, luin otsikon (Mä lopetan...heti huomenna) ja alaotsikon (minä ja elämänkumppanini Subutex) ja tajusin ettei ne asiat ole mihinkään muuttuneet. Tai on, tällä hetkellä yritän ihan oikeasti. Puolentoista vuoden aikana on tullut kiitettävästä retkahduksia ja koko joululoma meni niin sooseissa ettei hajuakaan mitä jouluna tapahtui, mutta nyt 2 1/2(=kaks ja puol) kuukautta selvänä. Okei, tunnustan, otan välillä lyricaa tähän ahdistukseen ja ylläpidän sillä riippuvuuttani. Tai no olin mä tuon 2 kuukautta ilman mitään. Mä vaan oon niin heikko.

On tässä kaikenmoista tapahtunut vuoden aikana...jatkoin kuntouttavaa työtoimintaa ja päädyin duuniin metallipajalla, mihin mut loppujen lopuksi otettiin palkkatuella kesäkuusta 2014 marraskuuhun 2014 koska olin niin hyvä työntekjä kuntoutujana että pomo halus antaa mulle oikeaa palkkaa. Palkka oli tosin niin pieni, että ulosoton, vuokran(en saanut ku muutaman kympin asumistukea koska sain niin huikeaa palkkaa) ja laskujen jälkeen jäi huomattavasti vähemmän käteen kuin työttömyyspäivärahasta, korotusosasta ja 9€ kulukorvauksesta. Mutta ne rahat oli ITSE ansaittuja! Siltikin on järjetöntä että taloudellisesti työnteko ei ollut kannattavaa, vaikka omanarvontunnon kannalta se olikin. Ymmärrän kuitenkin ihmisiä jotka jättää menemättä töihin koska se ei yksinkertaisesti kannata. Kannustinloukku, vai mitä ne poliitikot sanoo, Se on yks tärkein asia mille pitäis tehdä jotain ja joka laskis työttömyyttä ja tois lisää verovaroja valtion kassaan. Ärsyttää kun nuo pilvilinnoissaan ja rahoissaan kylpevät edustajat eivät kykene ymmärtämään työttömän elämää ja yleisestikään ottaen työttömyyttä. Miten ne vois korjata asian tai tehdä sille mitään, kun ne vaan tuijottaa tilastoja ja ihmettelee eikä niillä ole hajuakaan näistä ruohonjuuritason ongelmista, jotka ovat kaiken ydin ja jotka korjaamalla saatais homma pelittämään.

Nyt oon koulussa, luen itseeni levyseppähitsariksi. Samalla olen kokemusasiantuntijakoulutuksessa. Se on tosi eheyttävää ja antaa voimia, saa uskomaan että mä vielä nousen tästä suosta. Tai enhän mä enää suossa tarvo, mutta tää jatkuva ahdistus ja masennus seuraa ja kiusaa mua jatkuvasti. Mä vaan salaan asian kaikilta, tai jos yritän kertoa jollekin tunnen etteivät ihmiset usko mua. Näytä iloiselta ja käyttäydyn iloisesti, joten en voi olla masentunut. Oikeasti kaikki on kuorta.
Surullista sanoa, mutta osasyy mun olotilaan taitaa olla mun poikaystävä, Meitä ei oo tarkoitettu toisillemme. Lisäksi hän on joskus väkivaltainen, tai jos ei käytä suoraa väkivaltaa niin hallitsee sen pelolla ja uhalla. Välillä tuntuu että mulla olis niin paljon annettavaa, mutten mä pysty antamaan enemmän kuin toinen ottaa vastaan. En mä edes usko että mun poikaystävä rakastaa nimenomaan mua omana itsenäni, se rakastaa mua koska mä oon tässä. Vähän vaikea selittää mitä ajan takaa, ymmärtäköön ken ymmärtää ja kysykää niin yritän tarkentaa.
Noh, sanotaan vielä vaikka näin jos tämä olis ymmärettävämpää. Kun poikaystäväni illalla vihjaa haluavansa tänään vipinää vällyihin, en tunne hänen haluavan nimenomaan minua, omaa kumppaniaan, vaan uskon hänen haluavan vain seksiä ja minä olen siinä hyvä väline koska olen hänen tyttöystävänsä. Sama pätee rakkauteen. Ymmärrättekö?

Hyvät tiistai-illan jatkot!

PS. Piristin tänään itseäni käymällä parturissa. Vähän lyhennettiin päällyshiuksia ja jätettiin alta pitkät, semmoset kerrostetut. Ostin myös 19€ hiuspuuterin(mitä v*ttua). Kai mä yritän täyttää aukkoa mun sydämessä tavaroilla ja nätillä hiusmallilla...

Korvaushoidossa...

Mä oon nyt rampannut korvaushoitoklinikalla puoltoista kuukautta. Eka olin niin korvaushoitoa vastaan koska tiesin kuinka sidottuna silloin on lääkkeeseen ja lääkeen hakuun. Ekat 3 kuukautta joudut käymään päivittäin hakemaan pillerin, sitten saat yhden lomapäivän/viikko (joka siis tarkoittaa että saat sen päivän lääkkeen kotiin mukaan eikä tarvitse käydä klinikalta hakemassa) ja siitä eteenpäin lomapäiviä tulee yksi lisää kuukausittain. Mutta sillä ehdolla, ettei oheiskäyttöä ole.

Loppupeleissä tää oli kuin olikin oikea ratkaisu. Mitä väliä sillä on et joudut joka päivästä uhraamaan tunnin lääkkeen hakuun, kun normaalisti kaman perässä juoksemiseen kuluu koko päivä. Nyt ei tarvi jaagailla, soitella, pummia/hoitaa rahaa, mielistellä turhia ihmisiä tai murehtia mistä saa seuraavan päivän kamat. Tunnen vaan huonoa omaatuntoa et pääsen näin "helpolla". Mä ihan oikeesti yritin päästä kokonaan eroon mutta ei kai mulla sitten motivaatio riittäny...tai en mä tiedä mistä se johtui, mut seinään lopettaminen oli pudotus kovaa ja korkealta. Nyt oon askeleen lähempänä "normaalia" elämää (vaikka ei se nyt kovin normaalia oo elää sidottuna pilleriin ja klinikkaan mistä saat pillerin, mut kuten sanoin, parempi näin). Tää on vaan yks porras matkalla lopettamiseen, välitasanne ettei pudotus oo liian pitkä.

Mulla alko kuntouttava työkin, kahtena päivänä viikossa käyn eräällä toimintapajalla missä tehään alihankintahommia. Esimerkiksi pussitamme ruuveja tai kokoamme hanoja. Joo tiedän, huipulla tuulee ja 9 euron päiväpalkka aivan päätä huimaa. Mutta yritänpä silti.

Tässä kaikki tällä kertaa, päivittelen välillä kun muistan että miten menee. Kuulin että frendi on käymässä täällä ja käyn moikkaamassa ennenkuin ehtii taas jatkaa matkaansa.

Jatketaan harjotuksia!

Ps. Jos joku ei tiedä mitä korvaushoito tarkoittaa, lue täältä:

http://negativenurse.blogspot.fi/2012/12/hoitajan-nakokulma-korvaushoito.html

Tämä tosin on hoitajan kirjoittama ja "mielipidemuodossa" (en keksinyt äkkiseltään muuta sanaa), mutta ajaa asiansa ja kertoo mikä on meininki meillä khoitolaisilla!

Korvaushoidon alotus @Järvenpään sosiaalisairaala

Ei helvetti mä oon hukas itteni kans. Ei mitään hajua kuka mä oon tai kuka mun pitäis olla... Korvaushoito alotettiin tääl katkolla about kuukausi sitte. Olin 3 viikkoa ilman Samia, 2 viikkoa katkolla ja yhden kuntouttavalla. Sitten se taas ilmesty mun elämään, horjuttamaan mun mielenterveyttä. Jos mä pyydän, et anna mun olla rauhas, kuinka vaikee ihmisen on tajuta että se 2 minuuttia ei riitä?! Tai tunti, ihan sama, mut hetken päästä se aina tulee ja sanoo et häh, sähän oot saanu olla rauhas jo. Tuo ihminen vie ilman mun ympäriltä, ahdistaa mut nurkkaan. Eilen mä kysyin siltä, että kumpaa sä rakastat enemmän, itsees vai mua. Vastaus oli että itseäni. Ja mä olisin joskus ollut valmis kuolemaan tuon ihmisen takia! Oon liian kiltti ja sitä se osaa käyttää hyväksi.

Tekis mieli huutaa, hakata päätä seinään ja itkeä. Mut pakko vaan esittää vahvaa.

Oonko selvin päin sekasi vai sekasi selvinpäin?

Luin just viimesen kirjotuksen. Voi hellanlettas kun on toinen niin tärkeä, onko enää... Miks mä annan mua kohdeltavan miten vaan? Onko mulla omanarvontuntoa? Se taitaa olla täysin vieras käsite. En ymmärrä tätä vihaa ja surua joka kietoo mut ympärilleen. Johtuuko se vain kamasta? Johtuuko se toisesta ihmisestä vai johtuuko se pelkästään musta? Mistä tää raivo ja suunnaton viha, tuska ja ahdistus tulee ja miksei se mene? Ikinä.

Odotan et se korvaushoito alkais. Järki tekee hyviä päätöksiä, se on päättänyt ottaa pillerit kielen alle kuten pitää, myös lomalääkket, järki on päättänyt lopettaa douppaamisen, muun kaman, kokonaan. (Paitsi pilven polttoa. Siitä tuskin luovun koskaan mutta himmaan sitä. Enkä yleensäkään polta paljon, about 2-4x kuukaudessa.) Tunne, mielihalut suunnittelee ihan toista enkä tiedä miten pystyisin hallita niitä! 

En pysty enää luottamaan kehenkään. Eräs rakas ystäväni puhui kerran äidistään jolla on mielenterveysongelmia, masennusta ja muuta. Tämä äiti syö lääkkeitä, välillä överi määriä. Ystäväni (joka käy itse psykiatrilla keskustelemassa ongelmistaan) ihmetteli miksei äiti puhu terapeutille, miksi ihmeessä ei, kun hän kerran pääsee mielenterveystoimiston asiakkaaksi? Miksei hän puhu pahasta olostaan, ystäväni kysyi, koska se helpottaa oloa?

En voinut sanoa sanaakaan, koska mäkään en pysty. Enää en puhu kellekään. Käyn a-klinikalla eräällä terapeutilla (tai mikä nyt onkaan, mut ihan hyvä tyyppi) mutta en pysty puhumaan! En osaa sanoa ääneen et mussa on jotain vikaa! Itse tiedän sen, mut en halua näyttää muille kuinka heikko oon.

Ei auta kui jatkaa. Välillä mietin et riistäis vaan hengen itseltään, mut en mä uskalla. Ehkä se on loppupeleis hyvä asia. Jos mä joskus tästä selviän ja saan tehtyä jotain hyvää, se riittä mulle. Jos mä joskus saan jonkun välttämään samanlaisen elämän mikä mulla nyt on, se on hyvä syy elää.

Karu totuus

Ainakin voin sanoa et oon yrittänyt... Järvenpäästä lähtö sit viime kuun 20. päivä, ehtihän siel viettää puoltoista viikkoa. Nyt alkaa viimekseks vaihtoehdoks jäädä korvaushoito, tuntu että toi lopettaminen seinään oli liian kova pudotus, korkeelta ja kovaa. Eka tsemppasin itteeni ja olin varma että pystyn tähän, ja vittu ku tunnen itteni nyt luuseriks. En käsitä miten en pysty lopettamaan vaikka mä haluan! Taas tuntuu että olis valmis lähteen katkolle mut tiedän just miten siinä käy... ekan viikon jälkeen oon ihan kypsänä, ja vaikka kestäisinki vierotuksen, vaikkapa 4 viikkoa, kaikki alkais taas alusta kun pääsis siviiliin.

Mut ne muutamat viikot selvänä...muistin taas kuka mä oikeasti olen! Nyt mulla on paska olo siitä että kadotan taas itteni ja unohdan minkälaisen potentiaalin menetän itessäni. Jossain mun tajuntani perällä säilyy kuva siitä kuka mä joskus olin ja kuka mä voisin olla nyt. Ehkä lopettamisessa on sekin vaikeus kun pitää löytää itsensä uudestaan ja huomaa kuinka kauan onkin eläny sumussa, kun olis voinu elää sellasta elämää mistä joskus ennen kaikkea tätä paskaa on haaveillut. Pitää vähän niinku lähtee rakentaan omaa identiteettiään alusta. Muistaa kyllä kuka on, mutta persoonansa rakentaminen pitää alkaa taas pikku hiljaa melkein alusta asti. Ja sitten se menneisyyskin seuraa, se pitäis kääntää vahvuudeksi ja menneisyydeksi. Koko elämän keskipiste pitäis jättää kokonaan taaksensa. 

Kolmen viikon narkkaamisen aikana oon taas muuttunut joksikin ihan toiseksi. Muille pystyn esittämään samaa vanhaa minää, mutta ajatukset tuo totuuden. Sekin ahdistaa. Oon oikeasti hyvä ihminen, parempi ihminen ja haluan olla se ihminen! Tuo perkeleen aine pitää mua ottessaan, siitä on tosi vaikee päästää irti. Halua mulla kyllä on, mutta se pelkästään ei näytä riittävän!

Korvaushoitoa ollaan nyt miehen kans suunniteltu. Oon siinä kerran jo ollu ja tiedän minkälainen rumba se on, mutta jos haluan elämääni oikeille raiteille, se vaikuttaa tällä hetkellä ainoalta vaihtoehdolta. Yrittämistä mä en lopeta, en koskaan! Tää on mun elämäni suurin taistelu ja haluan voittaa sen!

Kurjaa on myös se että näkee rakkaansa muuttuvan. Pelkään että pikku hiljaa kaikki alkaa taas musertua ja hajota. Rakastan tuota ihmistä niin paljon, niin vitun käsittämättömän paljon! Haluan meidän viel toteuttavan unelmia ja haaveita, mutta se ei onnistu tällä elämän tyylillä, ei nyt. Uskon että me ollaan "ne oikeat" toisillemme, enkä halua huumeiden pilaavan tätä. Jos oon onnistunu löytämään kaikkien maailman ihmisten joukosta elämäni rakkauden, en halua menettää sitä.  

Jos Sami joskus luet tätä, haluan sun tietävän että rakastan sua eniten maailmassa. Oot mulle tärkein enkä halua menettää sua koskaan!

Hitto

Ei hitto tää on välillä kurjaa. Meilt otettiin keskiviikkona seulat, koko perhanan laitokselta ja samantien jos ne kattoo Lyricat niin tulee uloskirjaus. Mun mielestä on aika pieni paha huijata itteensä muutamalla Lyricalla. Miten mä muka ikinä pääsen eroon KAIKESTA? Haluanko mä edes? 

Tää on ihan hullun hommaa, ainut mitä pystyn ajattelee on se kun pääsen himaan ja saan vetää vedot. Melkein jopa toivon että lentäis pihalle niin pääsis taas vetämään. Ajattelen asian taas niin että yhtenä päivänä joo, ei tää homma lähe hanskasta mutta aina sillä on tapana lähtee!

Oonko mä ihan tosi loppuelämäni narkkari? Kuolenko mä nuorena ja kitkuissa? Oonko mä valmis lopettaa? En tiiä miten käsittelisin näit asioita, oon jo alkanu harkita korvaushoitoa ihan tosissani kun tuntuu ettei tästä lopettamisesta tuu yhtään mitään. En tajua miten vetoja voi kaivata näin paljon. Sillä tää paska olo lähtis mutta kun ei voi vetää!

Kirjotuksetkin alkaa toistaan toisiaan. ajatuksistaan kun kirjottaa ja mikäs se ainut ajatus onkaan... Helvetti kun ero voi ottaa koville, myisin vaikka oman mummoni vedoista. Oon aiheuttanu niin paljon paskaa kaikille jotka musta välittää mutta en taida välittää edes siitä.

Yritän handlata tän päivän niin sitten on ainakin taas yks selvä päivä takana. Sitte pitäis jatkaa samaa rataa täs laitokses vielä 3 viikkoa, se nyt vielä menee mutta miten käy kun pääsen himaan, siviiliin? Sittenhä vasta testataan pärjääkö vai ei...

@Järvenpään sosiaalisairaala

Vaik mä kuinka psyykkaan itteeni pärjäämään niin ei helvetti tää ottaa lujille. Odotan vaan et 4 viikkoa kuluis nopeesti et pääsen taas vetämään. Mä haluan retkahtaa! Mä haluan vittu paremman olon, henkisesti ja fyysisesti. Tää on rankempaa ku osasinkaa ajatella. Varmaan moni pitää mua vitun luuserina ja ihmettelee miks mä kaipaan nitkun elämäntapaa, mut on helpompi elää pää sekasin, vastoinkäymisetkin on pelkkiä paskoja juttuja, nyt vastoinkäymisetkin on elämää suurempia... Kaikki asiat jotka viiden vuoden aikana on tapahtunut, kaatuu päälle nyt. Oon juossu pakoon niin pitkään että on aika rankkaa kääntyä takasi ja kohdata ongelmat. Ja mulla on niitä ongelmia enemmän ku tajusinkaan. Kaikki kaatuu päälle!

Ei pitäis alottaa sellasta jota ei pysty saattaa loppuun.