Puoltoista vuotta aikaa edellisestä tekstistä! Jotenkin tuon korvaushoidon myötä jäi kirjoittaminen, en mä kokenut eläväni enää nistin elämää josta tää blogi kertoo. Pitkästä aikaa kirjauduin tänne, luin otsikon (Mä lopetan...heti huomenna) ja alaotsikon (minä ja elämänkumppanini Subutex) ja tajusin ettei ne asiat ole mihinkään muuttuneet. Tai on, tällä hetkellä yritän ihan oikeasti. Puolentoista vuoden aikana on tullut kiitettävästä retkahduksia ja koko joululoma meni niin sooseissa ettei hajuakaan mitä jouluna tapahtui, mutta nyt 2 1/2(=kaks ja puol) kuukautta selvänä. Okei, tunnustan, otan välillä lyricaa tähän ahdistukseen ja ylläpidän sillä riippuvuuttani. Tai no olin mä tuon 2 kuukautta ilman mitään. Mä vaan oon niin heikko.
On tässä kaikenmoista tapahtunut vuoden aikana...jatkoin kuntouttavaa työtoimintaa ja päädyin duuniin metallipajalla, mihin mut loppujen lopuksi otettiin palkkatuella kesäkuusta 2014 marraskuuhun 2014 koska olin niin hyvä työntekjä kuntoutujana että pomo halus antaa mulle oikeaa palkkaa. Palkka oli tosin niin pieni, että ulosoton, vuokran(en saanut ku muutaman kympin asumistukea koska sain niin huikeaa palkkaa) ja laskujen jälkeen jäi huomattavasti vähemmän käteen kuin työttömyyspäivärahasta, korotusosasta ja 9€ kulukorvauksesta. Mutta ne rahat oli ITSE ansaittuja! Siltikin on järjetöntä että taloudellisesti työnteko ei ollut kannattavaa, vaikka omanarvontunnon kannalta se olikin. Ymmärrän kuitenkin ihmisiä jotka jättää menemättä töihin koska se ei yksinkertaisesti kannata. Kannustinloukku, vai mitä ne poliitikot sanoo, Se on yks tärkein asia mille pitäis tehdä jotain ja joka laskis työttömyyttä ja tois lisää verovaroja valtion kassaan. Ärsyttää kun nuo pilvilinnoissaan ja rahoissaan kylpevät edustajat eivät kykene ymmärtämään työttömän elämää ja yleisestikään ottaen työttömyyttä. Miten ne vois korjata asian tai tehdä sille mitään, kun ne vaan tuijottaa tilastoja ja ihmettelee eikä niillä ole hajuakaan näistä ruohonjuuritason ongelmista, jotka ovat kaiken ydin ja jotka korjaamalla saatais homma pelittämään.
Nyt oon koulussa, luen itseeni levyseppähitsariksi. Samalla olen kokemusasiantuntijakoulutuksessa. Se on tosi eheyttävää ja antaa voimia, saa uskomaan että mä vielä nousen tästä suosta. Tai enhän mä enää suossa tarvo, mutta tää jatkuva ahdistus ja masennus seuraa ja kiusaa mua jatkuvasti. Mä vaan salaan asian kaikilta, tai jos yritän kertoa jollekin tunnen etteivät ihmiset usko mua. Näytä iloiselta ja käyttäydyn iloisesti, joten en voi olla masentunut. Oikeasti kaikki on kuorta.
Surullista sanoa, mutta osasyy mun olotilaan taitaa olla mun poikaystävä, Meitä ei oo tarkoitettu toisillemme. Lisäksi hän on joskus väkivaltainen, tai jos ei käytä suoraa väkivaltaa niin hallitsee sen pelolla ja uhalla. Välillä tuntuu että mulla olis niin paljon annettavaa, mutten mä pysty antamaan enemmän kuin toinen ottaa vastaan. En mä edes usko että mun poikaystävä rakastaa nimenomaan mua omana itsenäni, se rakastaa mua koska mä oon tässä. Vähän vaikea selittää mitä ajan takaa, ymmärtäköön ken ymmärtää ja kysykää niin yritän tarkentaa.
Noh, sanotaan vielä vaikka näin jos tämä olis ymmärettävämpää. Kun poikaystäväni illalla vihjaa haluavansa tänään vipinää vällyihin, en tunne hänen haluavan nimenomaan minua, omaa kumppaniaan, vaan uskon hänen haluavan vain seksiä ja minä olen siinä hyvä väline koska olen hänen tyttöystävänsä. Sama pätee rakkauteen. Ymmärrättekö?
Hyvät tiistai-illan jatkot!
PS. Piristin tänään itseäni käymällä parturissa. Vähän lyhennettiin päällyshiuksia ja jätettiin alta pitkät, semmoset kerrostetut. Ostin myös 19€ hiuspuuterin(mitä v*ttua). Kai mä yritän täyttää aukkoa mun sydämessä tavaroilla ja nätillä hiusmallilla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti