Ei helvetti minkälaista tää elämä välillä on. Menin katkolle lauantaina, 28. päivä joulukuuta. Lähdin katkolta (itsestäni riippumattomista syistä) 3. tammikuuta torstaina, putkan kautta kotiin. Olin mä nyt kuitenkin katkaisussa silti hmm, 5 päivää ja kokonaan ilman bubrea viikon. Saatanan lyhyt aika, joka tuntui ikuisuudelta. Sitte sunnuntaina resahdettiin, sellanen perus "Ollaan me nyt jo viikko kärvistelty niin hyvin kärvistelty vedetään yhtenä päivänä"-retkahdus. Mulla olis hyvä mahis päästä katkolle takas ja haluaisin mennä. Mun mies vaan ei oikeen tykkää ajatuksesta ja lähtisin ja se jäis yksin kun se ei katkolle toistaiseksi pääse ääliömäisen käytöksensä takia. Mua vituttaa niin sika lujaa että munki hoito kusi sen takia ettei herra osannut edes kerran elämässään käyttäytyä kuin normaalit. Kaikista eniten vituttaa että sen mielestä sen käytös oli lähinnä vain vähän huvittavaa eikä se näytä välittävän mitään siitä että kerrankin meillä olis ollut mahdollisuus saada elämä kondikseen ja nyt kaikki taas alkaa mennä samaa vanhaa rataa.
Nyt oon monta päivää dallaillu tätä elämän tietä tutkalla. Bubrea, rauhottavia ja pilveä. Ei helvetti kun pitää viettää selvä päivä, se päivä nimittäin tulee eteen ihan pian. En jaksa sitä oloa. Haluaisin niin kovasti vain lopettaa, mutta tuntuu ettei mulla oo voimia siihen tääl siviilissä. Ennen kuin menin katkolle, tunsin enemmän olevan pakko lopettaa, kuin et haluisin lopettaa. Siellä mä kuitenkin tajusin ihan oikeasti haluavani lopettaa, oman itseni takia. Yritän huomenna soittaa a-klinikalle ja selvittää vielä sen katkaisuhoidon jatkamisen, kuinka pian pääsisin ja "varata" paikan. Kun katkolle ei nykypäivänä enää voi vain kävellä tarpeen vaatiessa, asiat pitää sopia a-klinikan kautta ja kaikki on helvetinmoista byrokratiaa välillä. Sana ei kulje virastojen välillä, toisaalla sanotaan toista ja toisaalla taas ihan jotain toista. Päihdehuollossa asiat on huonolla tolalla, mutta nyt en siis moiti tai syytä henkilökuntaa. Heillä ei ole tarpeeksi resursseja, koska yksinkertaisesti ei oo rahaa. Haaveissa oli joskus että pyrkisin eduskuntaan ja yrittäisin muuttaa tollasia asioita...mutta se on taas noita mun kaukausia ja lähes mahdottomia urahaaveira. Sami (siis tuo mun miesystäväni) käskee aina mun olla realistisempi. Eikö unelmia kannata olla? Toivon että vielä joskus voin toteuttaa niitä.
Tällä hetkellä tuntuu, että mulla olis mahdollisuus alkaa elää normaalia elämää, mä kyllä nousen täältä. Mulla on valinnan paikka ja aion tehdä tällä kertaa oikean valinnan, vaikka se olis ehkä itsekäs. Tällä hetkellä mulle on tärkeintä se, että toteutan joskus vielä ne asiat, mistä aina on voinut vain haaveilla.
"Huumeiden käytöstä irtautuminen ei ole pelkästään huumeista , vaan usein kokonaisesta sosiaalisesta maailmasta ja identiteetistä irtautumista."
