Kuukauden hermolomalle katkolle

Huomenna mut viedään laitokseen. Tai siis ei viedä, meen ihan omasta halusta. Kai... Oon ihan sekasin mun ajatusteni ja elämäni kanssa. Kirjoittelen vain viimeisen illan mietteitä ennen katkolle lähtöä. Kuulostaa pieneltä, mutta mulle se on aikamoinen etappi jos asiat menee kuin suunnitelmissa on. Oikeastaan alotan koko elämän alusta. On vain tällä hetkellä paljon selvittämättömiä asioita läheisen henkilön kanssa, enkä tiedä mihin kaikki lopuksi johtaa. Joskus vain menneitä ei voi unohtaa eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Nyt yritän vain ottaa päivän kerrallaan ja selvittää asiat kun olen saanut itseni kuntoon ja tän päihdeongelman kuriin. Ehkä sitten mulla on voimia puida muitakin juttuja. Tietyissä asioissa ei voi tehdä kompromisseja, tämä on mun elämäni! Välillä on niin raskasta, että pelkkä herääminen vie kaikki voimat. Mut imetään kuiviin.

Toiseksi oon tajunnut että mua pelottaa. Kaikki alkaa alusta, opiskelen ammatin itselleni, alan käymään töissä kuin muutkin ihmiset, olen normaali. En ole elänyt tavallista elämää vuosiin, en koko aikuisikäni aikana, miten selviän siitä? Miten pystyn olemaan retkahtamatta kun pahoja asioita tapahtuu? Tämä ei ole vain narkkaamisen lopettamista, tämä on täydellinen elämänmuutos.

Yritän olla positiivinen, mutta se on helvetin vaikeaa kun olotila on täys nolla. Mun itsetunto on tuhottu, mun sielua on retuutettu. Saakohan mua enää korjattua? On vaan välillä sellanen olo, että mulla on päässä jotain vikaa. Mä taidan olla hullu. Oon miettinyt sitäkin jos menis katkolta suoraan jonnekin psykiatriselle osastolle. Tai siis sen jälkeen kun tullaan kuntoutuksesta toiselta paikkakunnalta, yritetään jos päästäis Järvenpään sosiaalisairaalaan oltuamme viikko tän kämäsen kylän kämäsellä katkolla. Siellä Järvenpäässä on erikoistuttu huumeriippuvuuteen, kun taas täällä katko on enemmän deekujen juttu. Saisin siellä vähän etäisyyttä asioihin ja tähän kaupunkiin. Kattoo nyt jos tässä alkais laitoksia kiertelemään, parantaiskohan se mut?

Tänään ollaan "juhlittu" viimeistä iltaa, mennyt paljon enemmän kun normaalisti subua, bentsoja ja ollaan polteltu vähän blossia. Mutta vaikka mä vetäisin pääni kuinka sekaisin, mua ahdistaa silti. Koska mulla on sekasin ollessakin näin ankee fiilis, minkälaista se on selvänä? Kaikki asiat kaatuu päälle, ajatukset ja tunteet muutenkin ihan sekasin.

Se selviää huomenna kun uusi elämäni alkaa. Hyvä minä, tsemppiä!

Mä lopetan...heti huomenna, ja tällä kertaa OIKEASTI!

Turhaa jauhamista

Voi vittu voi olla tylsää olla köyhä, ei oo maitoa ja maitojauhekin loppuu. Mutta täytyy olla vähän ylpeä itsestään, kaks päivää tramaleilla. Yritetään pitää tällasiä välipäiviä. Osin se johtuu siitäkin että douppia ei ole, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Pitäis jatkaa näin 28. päivään asti, kunnes mennään katkolle. Se on nyt sovittu, mä alotan normaalin elämän! Mulla on kuntouttava työpaikka tiedossa puhtaiden seulojen jälkeen, ja ens syksyllä haluan lähteä opiskelemaan toiseen kaupunkiin jotain sellaista mitä haluan. Ehkä journalismia? Alan vihdoinkin toteuttamaan unelmiani! Se on asia joka saa jatkamaan, toivo erilaisesta tulevaisuudesta.
Miks aina löytyy tekosyitä vetää? Haluan vain olla normaali, mutta se on perkeleen vaikeaa. Oikeastaan koko aikuisikäni olen elänyt tällaista elämää, johonkin koukussa. Nyt pitäis laittaa koko elämä uusiksi, opetella olemaan normaali. Ajattelette ehkä että se on helppoa, mutta ei ole. Subusta kärsin ensin kuukauden fyysiset viekkarit, ja henkiset siinä sivussa, ja ne kestää. Viimeksi lopettaessani iski karmea identiteettikriisi, kuka mä olen? En ole enää se kamaa vetävä narkkari, mä olen tavallinen ihminen. Päässä pyöri kysymykset, mitä teen, mitä haluan, kuka mä oikeasti olen? Kama turruttaa tunteita, vaikkea sitä huomaa kuin vasta lopettaessa. Silloin kaikki tapahtunut paha iskee tajuntaan ja asiat pystyy ymmärtämään kunnolla. Fyysiset reflat kyllä pystyn kärsimään, mutta niihin henkisiin mä tarvin apua. Ja kuten aikaisemmin olen jo kertonut, mä en saa apua mistään. En A-klinikalta, mielenterveystoimistosta, mielisairaalasta, en edes mistään. On todella raskasta taistella omien tunteidensa ja mietteidensä kanssa, jos ketään ei ole auttamassa. Hah hah kun mä kuulostan säälittävältä kun luin tuon kirjoittamani tekstin. Mä vain kirjotan mitä mieleen tulee. Johtuu ehkä siitäkin että ollaan pössytelty vähän tänään.
Mulla on ollut jostain syystä koko päivän ikävä Pekua, mun kuollutta ystävää. Kun muutin takasi tähän kaupunkiin, Peku jäi toiseen, eikä nähty enää niin usein. Me oltiin parhaita ystäviä joskus, se hengas mun luona tosi paljon, oikeestaan asu mun luona. Se oli niin vatkuli jätkä, mä rakastin ja rakastan tietty vieläkin sitä koko sydämestäni, ystävänä. Pieni mutta pippurinen. 
Antaa olla tällä kertaa muistelmat, mä meen röökille ja jatkan tv:n jäkittämistä. Odotan että kello olis huomenna 11 niin saa itsensä kondikseen. Enää 30 tuntia.