Luin just viimesen kirjotuksen. Voi hellanlettas kun on toinen niin tärkeä, onko enää... Miks mä annan mua kohdeltavan miten vaan? Onko mulla omanarvontuntoa? Se taitaa olla täysin vieras käsite. En ymmärrä tätä vihaa ja surua joka kietoo mut ympärilleen. Johtuuko se vain kamasta? Johtuuko se toisesta ihmisestä vai johtuuko se pelkästään musta? Mistä tää raivo ja suunnaton viha, tuska ja ahdistus tulee ja miksei se mene? Ikinä.
Odotan et se korvaushoito alkais. Järki tekee hyviä päätöksiä, se on päättänyt ottaa pillerit kielen alle kuten pitää, myös lomalääkket, järki on päättänyt lopettaa douppaamisen, muun kaman, kokonaan. (Paitsi pilven polttoa. Siitä tuskin luovun koskaan mutta himmaan sitä. Enkä yleensäkään polta paljon, about 2-4x kuukaudessa.) Tunne, mielihalut suunnittelee ihan toista enkä tiedä miten pystyisin hallita niitä!
En pysty enää luottamaan kehenkään. Eräs rakas ystäväni puhui kerran äidistään jolla on mielenterveysongelmia, masennusta ja muuta. Tämä äiti syö lääkkeitä, välillä överi määriä. Ystäväni (joka käy itse psykiatrilla keskustelemassa ongelmistaan) ihmetteli miksei äiti puhu terapeutille, miksi ihmeessä ei, kun hän kerran pääsee mielenterveystoimiston asiakkaaksi? Miksei hän puhu pahasta olostaan, ystäväni kysyi, koska se helpottaa oloa?
En voinut sanoa sanaakaan, koska mäkään en pysty. Enää en puhu kellekään. Käyn a-klinikalla eräällä terapeutilla (tai mikä nyt onkaan, mut ihan hyvä tyyppi) mutta en pysty puhumaan! En osaa sanoa ääneen et mussa on jotain vikaa! Itse tiedän sen, mut en halua näyttää muille kuinka heikko oon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti