Elämä on peli joka täytyy voittaa

Alan olla niin helkkarin kyllästynyt tähän elämään. Tottakai mä taas retkahdin, heti sillä sekunnilla kun douppia oli taas saatavilla. Ja vähänkin järkeä käyttävä huumeriippuvainen vetää vain sen verran että pysyy kondiksessa, munlaiset typerät nitkut kiskoo kaiken mitä käsiinsä saa ja kärsii sitte taas refloista ja marmattaa ettei säästäny vetoja aamuksi...

Kuulin taas tänään kuinka joku olis vasikoinu joitakin henkilöitä, kehenkään ei voi luottaa, ikinä ei tiedä onko oikeasti puhuttu vai onko kertomus pelkkä juoru. Ja sen tiedän, jos vasaroi, käy huonosti. En halua uskoa tästä ihmisestä tällaista, mutta kuten sanoin, loppupeleissä kehenkään ei voi luottaa. Se on yksi asia, joka tekee narkin elämästä raskasta. Eläminen jatkuvassa epäluulossa.
En voi luottaa edes itseeni, helvetti soikoon, saati sitten miesystävääni! Tuntuu että meidän suhde vetelee viimeisiään, kama on meidät erottanut. Niin paljon valheita sen takia, suhde on taitanut aina jäädä kakkossijalle. Siltikin sinnittelen tässä, ei mulla ole tarpeeksi voimia lopettaakaan sitä. En pysty antamaan hakkaamista ja valehtelua anteeksi. Mua vituttaa niin helvetisti se kun mua pidetään tyhmänä, niinku mä en tajuais mitä mun selän takana puuhataan. Mä seurustelen, elän avoliitossa, ja silti olen yksin. Miten muka pystyy sanomaan ihmiselle asioita, jos joutuu pelkäämään selkään saamista? Silloin ne kaikki asiat jää sisälle kytemään, enkä tiedä miten niistä pääsisin eroon. Mutta jatkan tätä, toivon joka päivä, että jokin muuttuisi. Kurjinta on, ettei pelkkä rakkaus riitä. Vaikka rakkautta olisi kuinka paljon, jatkuva kahlitseminen kahlitsee myös rakkauden. En enää tiedä mitä edes tunnen. Roikun kuin löysässä hirressä.

Jos jotain hyvää tästä päivästä löytyy, vihdoin katko on suunnitelmissa, ihan konkreettisesti. Suunnitelmana on hakea tramaleita ens kuun alussa muutamia lätkiä per naama pahimpiin refloihin, ja joulun jälkeen olis katkolle meno. Eli sitten loppuu kaikki opioidit, tramalit myös. Usein katkoreissut on tyssännyt siihen kun siellä on epämääräinen sääntö ettei pariskunnat pääse samaan aikaan sisälle. Se on täysin järjetöntä, usein ollaan sumplittu katkolle menoa, mutta eihän se nyt onnistu toisen jäädessä kotiin, ja kun toinen tulee pois, toinen kirjoittautuu sisään. Tai onnistuu, tiedän tiedän, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan? Nämä on näitä yhteiskunnan epäkohtia ja byrokratiaa jota ei ole mietitty ehkä loppuun asti. Nyt tuli tieto, että pariskunnalla voisi olla mahku päästä yhtä aikaa. Pistän toivoni siihen. Ensi kuun 3. päivä asiasta pitäisi sopia tarkemmin.

Pelkään kaman lopettamista. Haluan lopettaa, mutta elämä on tarpeeksi vaikeaa mömmöissä, miten sitä kestää selvin päin? Lähes koko aikuisikäni olen vetänyt douppia ja yhtäkkiä pitäisi alkaa elämään normaalia elämää, pitäisi päättää mitä haluan tehdä ja toteuttaa toiveitaan. Niin kauan kuin muistan, olen unelmoinut, käyttänyt (teko)syynä "sitten kun olen kuivilla"-mantraa, entäs kun olen kuivilla ja unelmia pitäisi alkaa toteuttamaan? Entä jos musta ei ole siihen, entä jos joudun vain pettymään kerta toisensa jälkeen? Kai elämässä on pakko ottaa riskejä. Kuten elämäntyylistäni huomaa, olen aina juossut ongelmia pakoon ja yrittänyt livistää siitä mistä aita on matalin, ja se johti aikamoiseen umpikujaan. Pakoon olen päässyt, tähän asti, mutta juoksukilpa on vienyt ja vie vieläkin voimia ihan järjettömän paljon. Nyt täytyy pysähtyä ja kohdata totuus. Ainut mikä saa jaksamaan, on muistutus siitä että tästä selvitessäni tästä olen entistä vahvempi. Mulle elämä on peli, joka täytyy voittaa. Elämän kova koulu on jokaisen käytävä, toiset pärjää paremmin, toiset huonommin ja nyt katsotaan kumpaan kategoriaan minä kuulun.